skip to main |
skip to sidebar
Vietimme taas kolmestaan (Buno, Ilkka ja minä) muutaman päivän mökillä - Suomen lumisimmassa kaupungissa! Ja kyllä sitä lunta Bunon suureksi riemuksi riittikin.
Pojan turkki tosin on siinä vaiheessa, että lumikikkaroiden irroittaminen on helpointa haalealla vedellä. Sittähän ei Buno oikein pidä, mutta alistui sitten "käsittelyyn" kun huomasi, ettei tässä muu auta.
Neljään päivään mahtui paljon asioita, Buno oli päivähoidossa Kuusankoskella Hellun luona, kun isäntä ja emäntä kävivät Haminassa laskemassa mummin uurnan. Poika oli käyttäytynyt hienosti, ja tehnyt Hellun kanssa pitkän lenkin. He kävivät torilla ja siellä riitti ihmisiä ihan ihmeteltäväksi asti. Lenkin jälkeen olikin sitten uni maistanut pojalle.
Lauantaina meillä oli tupa täynnä vieraita ja kaikkein ihmeellisintä oli Bunon mielestä 5 kk vanha Jasper-vauva ja isoveli eskarilainen Juhani. Juhanin kanssa Buno leikki hienosti ja Juhanista oli niin mukavaa, kun koira seurasi ja meni maahan ja istui ja antoi tassua. Buno oikein briljeerasi kaikella oppimallaan ja pikkupojalle oli uusi kokemus, kun koira teki mitä hän pyysi.
Jäällä oli aivan mahtavaa kirmailla sinne tänne eikä se yhtään haitannut, että välillä upotti niin, että korvat vain heilahtivat kun koira loikki.
Harjoittelimme myös kepin tuomista ja sekin rupesi jo sujumaan oikein mallikkaasti. Välillä kepit vaan tahtoivat hävitä 80 cm hankeen eikä Buno oikein vallien yli tykännyt niitä etsiä. Onneksi mökillä ei kepukat lopu!
Isännän tehdessä polkuja, pojan oli aivan pakko toimia työnjohtajana ja osallistua tähän tärkeään toimeen.
Eipä siis ihme, että lepoakin välillä tavitaan ja Bunolla on mökillä mukava ikioma paikka.
Mökillä on niin ihanaa, kun koira saa juosta vapaana mielin määrin, välillä oli suorastaan vaikea saada poikaa pihalta sisään, kun se oli niin mukavaa.
Pitemiillä matkoilla autoilu on edelleen stressaava emmekä ole oiken keksineet onko syynä lievä pahoinvointi vai mikä. Turvavyöt sallivat liikkumisen takapenkillä ja nyt Buno on jo kasvanut niin, että välillä voi katsella uloskin, mutta silti tuntuu tilanne vain paineistavan poikaa, niin että matkan aikana ei ruoka maistu eikä vettäkään oikein suostuta juomaan... ?
Hupsista vain kun aika rientää ja perropoika kasvaa. Nyt ollaan jo 7 kk ikäisiä, painoa on kertynyt 13.5 kg ja alkukuusta kennelmamma Tarun korkeusmittaus antoi tulokseksi kokonaiset 40 cm. Joten komea ja potra poika tuo Buno on :)
Ruuan kanssa välillä nirsoillaan, mutta kuri on ollut tiukka - ainakin silloin kun mamma hoitaa asioita, isäntä on kyllä hieman pehmoilevaa sorttia ja tätä piirrettä perropoika käyttää häikäilemättömästi hyväksi - jääkaapin ovi kun naksahtaa, niin sikeässä unessa ei talon toisessa päässä olla, että ei sieltä salamana oltaisi isännän jalan vieressä.
Koulua on tiistai-iltaisin käyty, silloin kun pakkanen on sen sallinnut. Koulussa Buno on kohdannut viehkeän Lempäälässä asuvan ja täsmälleen samanikäisen lagotto-tyttösen Sissin.
Sissin kanssa on käyty kerran yhdessä lenkilläkin. Tosin Sissi oli sen verran tomera tyttö, että Buno joutui loppulenkistä vähän alakynteen, ja miehinen ego sai kolauksen. Pari päivää poika olikin sitten hieman vaisumpi... (mammanpoika? :)).
Muutenkin Bunon tuttavapiiri on varsin narttuvoittoinen, haaremiin kun kuuluvat huskyneito Ronja, labradorinnoutaja Roosa sekä englannin buldoggi Pimu. Pimu tavataan yleensä aamulenkin yhteydessä ja kun Pimukin on vielä pentu saa pari leikkiä hetken aikaa vapaana. Leikki on huvittavaa, kun Buno on ketterä ja vikkelä ja Pimu kankea ja kaksi kertaa painavampi, mutta rugby-pelaajan ottein Pimu välillä torppaa perropojan kinokseen ja molemmilla on hauskaa. Nyt leikkeihin tuli tauko, koska Pimulla on ensimäinen juoksu.
Tämä narttuvoittoisuuden tasapainottamiseksi pyrimme käymään aina kun vain on mahdollista Pirkanmaan Vesikoirien tapaamisessa, jotta tulisi vähän aikuisten urosten mallia meidän perropojalle.
Viime lauantaina kävimme Hämeenlinnassa näyttämässä Mocca-äidille kuinka poika on kasvanut - kylläpä äiti näyttikin pieneltä ja sirpakalta. Mocca komensi poikaa äidin oikeudella ja Monakin muistutti kuka Hämeenlinnassa on ensimäinen. Buno laittoi tytöt juoksemaan kovassa pakkasessa takapihalla ja hauskaa näytti kaikilla olevan. Valitettavasti Bunosta ja Moccasta ei yhteistä äiti-poika-potrettia yrityksistä huolimatta saatu. Kun Veeti tuli kotiin, Bunon oli ihan pakko seurata perässä joka paikkaan, vaikka vähän pelottikin! Rasittavan päivän jälkeen otiin päästyään Buno sitten nukkuinkin kuin tukki.
Puolivuotias perropoika on pikkuhiljaa oppinut nostamaan jalkaa, tosin kovalla kiirreellä se tuppaa vielä unohtumaan:) Myöskin merkkaustiheys on kasvanut, joskaan ei nyt mitenkään kohtuuttomasti vielä. Myös muutamia isottelun oireita on ollut havaittavissa, tosin komentelut on hoidettu tiukasti ruotuun, mutta täytyyhän sitä välillä katsoa kuka täällä määrää. Olisikohan tämäkin siideripullon maiskuttelu teini-iän metkuja;)
Äänivaranto on myös lisääntynyt, on ininää, murinaa ja erilaisa haukkuja, joita tässä nyt opettelmme tunnistamaan.
Buno on utelias perropoika ja tunkee nenänsä joka paikkaan, on sitten kyseessä ruoka tai mikä tahansa uusi asia. Varsinkin ruoka on kovin kiinostava asia, kun laumalla on vielä paha tapa iltaisin syödä napostella milloin missäkin...
Lotalla on tässä ilmiselvästi jotain hyvää....
Saisinkohan minäkin jos olisin kiltti poika.....
Perropoikamme on osoittautunut hellyydenkipeäksi ja sitä tässä talossa kyllä jaetaan pyytämättäkin....
.
Oma pesäpaikka on vahvistunut makuhuoneesta, mamman sängyn jalkopäästä ja päiväpeiton katveesta. Sinne on helppo pujahtaa torkkuja ottamaan aina silloin, kun lauman vahtimiselta vain ehtii...
Torkkuja voi tietysti ihan hyvin vedellä myös Lotta ystävän polvella..
Pulmapurkkien purku on myös mukavaa, sieltä saattaa löytyä vaikka siankorvaa tai muuta erityisherkkua...
Näin sitä mennään eteenpäin kevättä kohti ja kohti uusia elämyksiä ja seikkailuita.
Buno-poika joutui kokemaan elämänsä ensimäisen pitkän automatkan juuri puolisvuotissynttäreiden kynnyksellä. Perheemme lähti viettämään vaarin 90-vuotis syntymäpäiviä Oivangin Lomakartanoon Kuusamoon.
Automatka sujui sopivia taukoja pitäen Ilkka-isännän ja Lotan seurassa. Ruoka ei matkalla oikein kuulemma maistunut ja muutenkin poika poloinen tuntui streessaavan tilannetta - uusi piirre. Ehkäpä meidän täytyy autoilla enemmän lyhyempiä matkoja, jotta saamme tämän asian kuntoon. Jospa vaikka menisimme helmikuun aikana Mocca-mammaa tapaamaan Hämeenlinnaan ja Kennelmamma Tarua Kaarinaan..:)
No, stressiä varmasti helpotti sitten ihana vapaana juokseminen koko viikon :D
Kelohonkamökissä riitti tutkittavaa ja haisteltavaa. Mökissä oli myös kahdeksan eri ikäistä ihmistä, joista osa oli ennestään tuttuja ja yksi ihan uusi ja tuntematonkin. Silti pikkuinen perropoika pärjäsi hienosti alun epäluuloisuuden jälkeen. Lisäksi mökissä oli uutena asiana portaat, kotona kun asutaan yhdessä kerroksessa, mutta tämänkin asian poika selvitti rohkeasti lauman kannustamana.
Oma lelukassi oli, tottakai, mukana ja perropoika sai varmasti rapsutuksia ja leikityksiä aivan yli oman tarpeen, kun leikittäjiä riitti Lotasta Jaakkoon ja Lilliin:)
Lenkitykset hoidettiin ihan kotiaikataulujen mukaisesti, joten pojan rutiinit pysyivät juhlaviikosta huolimatta ennallaan poikkeuksena tietenkin Kuusamon upeat, talvisiset maisemat. Buno pääsi mukaan talvikalastukseenkin ja kuulema jäällä jyrsi antaumuksella jäätynyttä ahvenen pyrstöä, joten vesikoira on elementissään myös talvella!
Jätimme haikeat jäähyväiset Oivangin Lomakartanon ihanalle isäntäväelle 16.1. ja rasittava kotimatka arkeen alkoi. Matka sujui samoissa merkeissä kun Kuusamoon saapuminenkin mutta stressaavasta matkasta huolimatta Bunolla oli varsin elämyksiä täynnä oleva viikko.
